• Henna Julkunen

”Mä käyn terapiassa.”

Millaisia vastauksia tämän ääneen sanominen on mulle antanut?


”Ni minkä takia sä käyt fyssarilla?”

”Eiku siis käyn psykoterapiassa.”

”Hui.”


**


”Ai säki, hei nii mäkI!”


**


”Ei vitsi mäki oon miettiny et pitäis, millasta se on ollut?”


**


”Mä haluan olla sun tukena.”


Terapiassa käyminen on noussut mulla puheeksi kavereiden kanssa, työpaikalla ja treffeillä. En halua tyrkyttää aihetta, onhan se aika arka ja henkilökohtainen paikka. En kuitenkaan koe tarvetta keksiä tekosyitä tai muita selityksiä sille, mitä teen joka viikko, samana päivänä tunnin ajan. On yksinkertaisesti mulle itselleni helpompaa olla rehellinen. Ihmisten reaktiot olen kokenut positiivisiksi, tuo yksi "hui" vaan hymyilyttää.

Mielenterveysongelmista on tullut yleisiä, eivätkä ne enää ole samanlainen tabu kuin ehkä aiemmin. Silti aihe on arka ja sisältää ennakkoluuloja. Mielenterveysongelmista kärsivä ei kaipaa enää kaiken lisäksi vielä huolta esimerkiksi hoidon saamisen myötä leimautumisesta.

Kun itse saan kertoa, olen mielelläni avoin ja rehellinen, voin kertoa kokemuksistani ja keskustella aiheesta. Tuntuu kuitenkin epämiellyttävältä, jos kuulen, että joku, jolle en itse ole kertonut, tietää että käyn terapiassa tai että toivun uupumuksesta. Kyse on siitä, että saan itse valita, kenen annan nähdä haavoittuvuuteni.

Itse terapiassa käyminen sen sijaan on noussut vähän jopa trendiksi. Kiva ilmiö, ei terapia kenellekään varmasti ainakaan huonoa tee. Mun mielestä jokaisen olisi hyvä käydä terapiassa jossain kohtaa elämää, sääli ettei kaikilla vain tarjoudu siihen mahdollisuutta.

2 views0 comments
  • Henna Julkunen

Oma ahdasmielisyys inhottaa. Opitut asenteet vaikuttavat siihen, miten ajattelen asioista. Mulla on ennakkoluuloja, vaikka yritän väittää muka suhtautuvani asioihin suvaitsevasti ja olevani avarakatseinen.


Fatima Verwijnen puhui Instagram stooreissaan siitä, miten tärkeää on, että ihmiset kaikenlaisista lähtökohdista osallistuisivat yhteiskunnalliseen keskusteluun.


"Tällä hetkellä keskustelua pyörittää lähinnä keskiluokkainen väki."

"Sulla ei tarvi olla mitään maisteria valtiotieteistä, että voit keskustella asioista."


Syyllistyn itsekin tähän. En uskalla puhua ääneen asioista, koska en koe tietäväni tarpeeksi. Jos ajattelen, että avaan suuni vasta, kun tiedän tarpeeksi, pysyn todennäköisesti aina hiljaisena. Aina on joku, joka tietää enemmän.


Oon nyt lukenut siitä, miten journalismin luonne on muuttunut/muuttumassa. Toimittajat eivät ole enää tiedonlähde, vaan toimittajien tehtävä on osallistua keskusteluun. Uutiset elävät ja muuttuvat niistä tiedottamisen jälkeen, eikä toimittajan työ pääty jutun viemiseen julkaisuun, siitä vasta alkaa keskustelu. Jos ammatti-ihmiset uskaltavat mokailla, niin miksi me tavikset ei uskallettaisi? Ristiriitatilanteissa faktat voidaan tarkistaa ja väärässä ollut voi myöntää erehdyksensä, ja elämä jatkuu.


Oon ollut huolissani. Maailma on niin moniulotteinen, ettei järki riitä sitä käsittämään. Sen uutisvirran perusteella, mikä mulla on ulottuvilla, tuntui esimerkiksi käsittämättömältä, miksi kukaan olisi äänestänyt Trumpia Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa. Lukemieni juttujen sävy oli usein luokkaa "Katso, mitä typerää Trump on nyt keksinyt". Kuitenkin äänestystulokset antoivat ymmärtää, että jotain järkeviä syitä on pakko löytyä.


Kukaan ei voi tietää kaikesta kaikkea, joten muiden sanaan on pakko luottaa. Mutta mistä mä tiedän, mihin ja kehen voin luottaa? Mun mediasyöte on ihan erinäköinen kuin esimerkiksi mun samanikäisten, samalla paikkakunnalla asuvien kavereiden kanssa, joiden kanssa jaan samoja kiinnostuksen kohteita. Voin vaan kuvitella, miten erilaisissa todellisuuksissa ihmiset elävät.


Keskustelu auttaa ymmärtämään ja sitä kautta kasvattaa uskoa ja luottamusta yhteiskuntaa kohtaan. Meidän ahdasmielistenkin päät voi saada käännettyä, kun tarpeeksi rautalangasta vääntää.


Mitä mä nyt tästä sitten haluaisin oppia, on ehkä se, että uskaltaisin rohkeammin osallistua keskusteluun, vaikka sitten kysymällä sitä, mitä en ymmärrä. Ajatus siitä, että joku voisi auttaa mua ymmärtämään omaa todellisuuttaan, tuntuu tosi kutkuttavalta. Helposti tulee ajateltua, että ihmiset, joiden kanssa ollaan suhteellisen samankaltaisissa elämäntilanteissa, ajattelisivat samalla tavalla kuin mä. Ymmärtämään voi oppia nöyrtymällä myöntämään oma tietämättömyytensä.


Fatimasta on tullut yksi ihan mun lemppariseurautuista Instagramissa. Tää nainen osaa puhua hankalan tuntuisista asioista selkeällä tavalla. On jotenkin ilahduttavaa myös kuulla yhteiskunnallisista asioista sellaiselta, joka pysyttelee kuitenkin varsinaisen politiikan ulkopuolella. Suosittelen ainakin vilkaisemaan sieltä sellaisia aiheita käsittelevät päivitykset, mitkä itseä kiinnostaa. Tosta kuvasta klikkaamalla pääsee suoraan sivulle.

18 views0 comments
  • Henna Julkunen

Maailmassa on niin paljon kauniita asioita. Elämässä on jotain tavoiteltavaa herkkyyttä. Silmiin katsominen vetää sanattomaksi. Elämän väreistä muodostuu kaunis kirjo. Syvälle sisimpäänsä kietonut sumu alkaa hälvetä. Pitkästä aikaa sen läpi voi nähdä. Ympäristön muodot alkavat hahmottua. Mun sydän on pakahtunut. Rintaa puristaa tunne, joka saa sielun kihelmöimään. Pitkästä aikaa elämä tuntuu tavalla, joka ei tee kipeää.


Haluaisin antautua elämälle, sukeltaa siihen syvälle ja antaa virran viedä mennessään. Antaa sen sulkea sisälleen, tuntea käsivarsien kietoutuvan ympärille. Antaa ravistella ja riepottaa, ja sitten syleillä lämpimin halauksin.


Miten olla aito ja rehellinen jokaisessa hetkessä? Mistä löytää rohkeus laskea suojamuureja?


Haluaisin kauniin sielun, mutta pelkään myrkyttäväni sen rumalla mielellä. Pelkään sen jo tahriutuneen pysyvästi. Kauniita sieluja ovat he, jotka pahankin kohdattuaan uskovat hyvään. Ihminen on herkkä ja hauras, altis houkutuksille.


Totuudessa on jotain raastavaa lohduttomuutta. Trauma on yliarvostettua. Toisaalta selviytymistarinat vahvistavat uskoa elämään. Haluan kohdata totuuden antautumatta maailmantuskalle. Tuntuisi huijaukselta elää tyytyväisenä tiedottomuudessa. Pelkään kuitenkin menettäväni toivon.


Haluaisin uskallusta mennä kohti sitä, mikä pelottaa. Haluaisin armollisuutta antaa itselle lupa olla onnellinen keskeneräisenä. Olla riittävä. Uskoa hyvään ja parempaan huomiseen maailmassa, jota ei voi pelastaa. Maailmassa, jonka ei ehkä olekaan tarkoitus tulla pelastetuksi. Maailmassa, jonka tarkoitus on olla keskeneräinen. Elämässä täydellisyyttä tavoitteleva ei ikinä ole tarpeeksi.

17 views0 comments
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now