• Henna Julkunen

"Meillä on kiire töihin, kiire töissä ja kiire kotiin töistä. Koulussa on kiire, päiväkodissa on kiire, liikenteessä on kiire ja vielä ruokakaupassakin on kiire. Kiireeltä ei pääse pakoon." Thomas Erikson, Idiootit ympärilläni

Kirjoitin viime viikolla joku päivä töissä ruokatauolla näin puhelimen muistioon:

Haluaisin hukata ajan hetkeksi. Unohtaa mikä päivä on. Tahtoisin tilaa ajatuksille. Laskea kierroksia, unohtaa kiireen.

Mulla on kova kiire elää. En malttaisi odottaa, että asiat järjestyisivät itsestään. En malta keskittyä prosessiin. En osaa nauttia hetkestä, elää hetkessä. Elän tulevaisuutta varten, en muista menneisyyttä, enkä edes huomaa nykyhetkeä.

Käyn koko ajan ylikierroksilla. Heräilen öisin, enkä saa uudelleen unta. En osaa pysähtyä. Yritän pysähtyä, mutta tuntuu, ettei siihen ole tarpeeksi aikaa. Kosketan kevyesti jarrua, mutta sitten pelkään tulevani yliajetuksi.

Tuntui kamalalta, kun ei tiennyt, minne oli menossa. Nyt mulla on visio, mutta yritän hätiköidä itseni heti maaliin.

Miten löytää sopiva suhde kiireen ja levon kanssa? Mihin asti kiireisyys on produktiivista ja milloin siitä tulee ylikuormittavaa? Jatkuva ylikierroksilla käyminen kuluttaa voimat loppuun. Loppuunpalamisesta toipuminen taas vie enemmän aikaa kuin, jos olisi ajoissa osannut himmata.


Tuntuu vaikealta antaa itselleen lupa hidastaa tahtia. Osittain halusin pitää välivuoden kerätäkseni voimia jatko-opiskelu-urakkaa varten. Silti mulla on jostain syystä paine, että tän vuoden aikana pitäisi saada aikaan ja saavuttaa hirveästi asioita, ettei koko vuosi menisi hukkaan "norkoillessa". En kuitenkaan koe välttämättä olevani kovin norkoilevaa tyyppiä. Päinvastoin, mulla on aina monta rautaa tulessa. Etten taas haalisi liikaa kaikkea täyttääkseni tyhjyyttä...


Milloin meistä tuli näin kiireisiä? Meillä on elinvuosia enemmän kuin koskaan ennen. Työmäärää on rajoitettu lailla niin, että meille jää myös vapaa-aikaa. Mihin meillä on kiire?

Harrastusmahdollisuuksia on lukematon määrä, joka paikkaan pitäisi ehtiä. Maailma houkuttaa matkoille ja tavaraa pitäisi olla yhtä sun toista. Muiden tekemisiä on helppo seurata somesta, mikä nostaa painetta suorittaa. Koen, että mulla on suht. terve suhde somemaailmaan. Unohdan luonnostaan katsoa puhelinta ja selailusta koen enemmän inspiroituvani kuin ahdistuvani. Me aletaan olla niin tottuneita, että tuo kiiltokuvamaailma on koko ajan käsissämme, että sen vaikutuksien tunnistaminenkin tuntuu hankalalta.


Kiire ei anna aikaa eikä tilaa ajatuksille. Se jarruttaa luovuutta ja uusia ideoita. Kiireen keskellä on helppo hukata perspektiivi ja unohtaa mikä on tärkeää. Pelkään, ettei elämästä jää mitään käteen, jos unohdan pysähtyä.


Miten olla riittävä tässä kaoottisessa ihmisten ja asioiden sekamelskassa, jota kutsumme elämäksi? Voisiko joskus olla okei olla ihan vaan tavallinen?


Haaveilen pienestä aikalisästä. Kun pääsen pian muuttamaan omaan kotiin, olen suunnitellut ottavani pari päivää ihan vaan mulle. Aion laittaa puhelimen kiinni, kirjoittaa, maalata, ajatella ja olla vaan. Haaveilen, että vietän aikaa omassa seurassani tylsistymiseen saakka. xx


  • Henna Julkunen

Olisinko halunnut opiskelemaan? En tiedä, ehkä.


Aloitin lukion kolme vuotta sitten innoissani sen tarjoamasta lisäajasta mietiskelyyn. Mulla ei ollut mitään hajua, mitä mä haluan elämässäni tehdä. Eikä muuten ole vieläkään.


En koskaan ole halunnut opiskella tekniikkaa, mutta sinne suuntaan polut tuntuivat mua vievän. Fyssakemmamatikkapaketilla sinne päin tuntui kaikki ohjaus olevan. Tai lääkikseen, mutta se oli mulle vielä isompi ei. Kaikki kunnioitus alan ammattilaisille, mutta omalta jutulta se ei ole koskaan tuntunut. Selailin Aalto-yliopiston tarjontaa tekniikan puolelta, mutta mikään aloista ei herättänyt sen suurempaa innostusta. Ihan kivoja aloja varmaan joo, mutta aika lattein fiiliksin niistä koitti pähkäillä.


Jossain siinä välissä olin jo hakemassa sisustusarkkitehdiksi, mutta tulin siihen tulokseen, ettei mussa riitä potentiaalia sille alalle. Mitä mä voisin tuoda sille alalle? Miten mä pärjäisin sisustusarkkitehtina? Sulla joko on tai ei ole sitä, mitä ala vaatii. Sinne olisi pitänyt tehdä ennakkotehtävät. Jotain piirrustusjuttuja. Miten mä muka voisin pärjätä sellaisissa? Erottua joukosta ja tulla valituksi... En mitenkään. Tarpeeksi pänttäämällä voisin oppia sisustusalan trendejä ja historiaa, opiskella materiaaleja tai lukea missä järjestyksessä erilaiset työvaiheet tulee suorittaa. Mutta sille alalle ei ollut sellaista koetta.


Sitten sisko heitti uuden pallon käsiini. Miten ois kauppis? Mähän oon pitänyt kielten opiskelusta. Sieltä olisi hyvät mahdollisuudet kansainvälisiinkin työtehtäviin ja kaupallista osaamista tarvitaan kaikilla aloilla. Se olisi monipuolinen ja yleispätevä tutkinto. Ei tarvitsisi sulkea vielä mitään ovia, mutta ainakin pääsisi elämässä eteenpäin ja olisi joku tutkinto. Pelkällä ylioppilastutkinnolla ei nimittäin pitkälle pötkitä.


Innostuin ajatuksesta. Hain kouluun. Tiesin, ettei mun todistuspisteet tule riittämään, joten luin pääsykokeisiin, minkä töiltäni ehdin ja jaksoin. Välillä motivaatio lukemiseen oli ihan nollassa. Olin lueskellut jodelista, miten muilla on takana 500 tuntia, etävalmennuskurssi ja tähtäimenä 700 tuntia täyteen. Miten mä edes voisin kilpailla samassa sarjassa tollaisten kanssa? Tein sen hetkisen parhaani, mutta tiesin, ettei se ole tarpeeksi.


Kyllä mä koko ajan ajattelin, että se on ihme, jos pääsen sisään. Silti harmitti, kun en päässyt. Olisi helpottanut tietää, että elämällä on joku suunta ja pääsee eteenpäin.


Luulen, että välivuosi tekee mulle hyvää. Parhaat ideathan tulee silloin, kun niille on aikaa. Oon koko ajan ollut niin epävarma siitä, mitä haluan, että en tiedä, miten olisin kestänyt opintojen tuomaa painetta. Sitä jaksaa ponnistella, kun tietää, että se vie omaa unelmaa kohti, mutta epävarman on helppo luovuttaa. Siinä ei menetä mitään, jos luopuu jostain, mistä ei alunperinkään tiennyt haluaako sitä. Vuoden päästä uusi yritys. Joko uudestaan kauppikseen tai sitten jotain ihan muuta. Ei tää elämä onneksi vuodessa kaadu suuntaan tai toiseen. Jos pahinta, mitä tästä välivuodesta voi seurata on se, että ehdin tehdä 39 vuotta töitä neljänkymmenen sijaan, niin mä luulen, että siitä selvitään. Mulla on nyt vuosi aikaa unelmoida ja toteuttaa unelmia.

  • Henna Julkunen

Kello on 23.17. Herään ja raotan pimennysverhoa. Ulkona on ihan valoisaa, vaikka on keskiyö. Avaan ikkunan ja sisälle tulvii raikas tuoksu. Viileä ilma hellii poskia ja hengitän syvään. Kömmin peiton alta, kiskon aamutakin ylle ja hipsin ilman kenkiä ulos. Kävelen paljain jaloin pitkin terassia ja istun siihen ihmettelemään. Istun hengittämään kesän tuoksua. Kuulen kaupungilta moottoriajoneuvojen hurinan. Lähempänä, kotipihan pihlajassa laulaa joku lintu.


Kesäyö on vaaleanpunainen. Kesäyö on valoisa, mutta valo on erilainen kuin päivällä.

Kasvien pintaan muodostuu kastepisaroita ja märkä nurmikko tuoksuu ihanalta. Hetki sitten puiden taa laskenut aurinko on jättänyt jälkeensä kajon, joka katoaa vasta aamuauringon säteiden alkaessa pilkottaa. Yöllä on ihanan viileä ja kostea ilma tuntuu puhtaalta hengittää. Aamulla yön kosteus alkaa tuntua hiostavalta, kun aurinko lämmittää ilmaa.


Mietin, että onneksi ei ole hyttysiä. Ne ajaisivat mut samantien takaisin sisälle peiton alle, mutta nyt voin olla tässä rauhassa. Niin pitkään kuin tuntuu hyvältä.

Olen vähän levottomalla tuulella. Tuntuu vaikealta pysähtyä tähän hetkeen. Ajatukset laukkaa heti muualla. En malta kuunnella luonnon ääniä. Avaan Spotifyn ja kuuntelen kuulokkeilla musiikkia. Selaan pinterestiä, kiinnitän huomiota kirjailijoiden nimiin. Tallentamissani lainauksissa toistuu saman kirjailijan nimi. Tilaan heräteostoksena hänen runokirjansa. Hukun jonnekin haavemaailmaan.

 

©2020 by Henna Julkunen

 
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now