• Henna Julkunen

Kumpaan meidän tulisi perustaa päätöksentekomme, järkeen vai tunteisiin? Kysymys on mietityttänyt ihmisiä jo pitkään, muuten Jane Austenin romaani tuskin olisi säilyttänyt suosiotaan vuosisatojen ajan. Teeman ajattomuus, on tehnyt teoksesta klassikon. Haluamme toimia älykkäästi ja tehdä järkeviä päätöksiä. Väitetään, että ”Tunteista on vain haittaa, kun haluaa toimia älykkäästi.” Elämän kuitenkin kuuluu tuntua. Tunteista on vähemmän haittaa kuin hyötyä, kun ne osaa kohdata ja käsitellä oikein.


Tunteet ovat lyhytkestoisia. Kun puhutaan pitkäkestoisesta taipumuksesta tietyntyyppisiin tunteisiin, tarkoitetaankin mielialaa. Mielialan muutoksia kannattaa pitää silmällä ja pidempikestoinen mielialan lasku voikin olla oireilua sairastumisesta. Tunteita taas kuuluukin olla välillä huonompiakin. Laaja kirjo erilaisia tunteita ja niiden vaihtelu antaa asioille tarkoituksen.


Tunteet voivat tuntua voimakkailta. Ne eivät ole vain ajatuksia pään sisällä, vaan ne tuntuvat koko kehossa. Joku tunne saattaa tuntua vievän mukaansa. Saattaa tuntua, että tunne ei helpota. Ne ovat kuitenkin aina ohimeneviä. Tuntuu lohdulliselta ajatella, että kamalinkin tunne hellittää joskus. Se saattaa palata takaisin, mutta se ei ikinä jää pysyäkseen.

Entä älykkyys? Mitä se ja älykäs toiminta tarkoittavat? Älykkyyden määrittely on haastavaa. Älykkyys on kykyä toimia tarkoituksenmukaisesti, oppia uusia asioita, toimia joustavasti vaikeissakin tilanteissa, ratkaista ongelmia ja suoriutua monimutkaisista tehtävistä.


Ihminen saattaa pyrkiä pakenemaan tunteitaan järjen maailmaan. Silloinkin taustalla vaikuttaa jokin tunne. Esimerkiksi pelko voi ajaa ihmisen pyrkimykseen ohjata omaa toimintaa järjen avulla. Tarvitsemme tunteitamme.Tunteet ovat elämän suola.


Myönteiset tunteet suojaavat ihmistä. Tunteet voivat pyrkiä myös varoittamaan jostain. Ne ovat välttämättömiä ihmisen elossa pysymiselle. Pelon aiheuttama taistele-pakene-reaktio vie elimistön stressitilaan, saa aivot vapauttamaan adrenaliinia, sykkeen kiihtymään ja vapauttaa energiaa, mikä voi pelastaa meidät vaarallisissa tai uhkaavissa tilanteissa. Tunteet ohjaavat ihmisen toimintaa vaikuttamalla motiiveihin, tavoitteiden asetteluun ja tiedonkäsittelyyn.

Tunteet tekevät elämästä elämisen arvoisen. Liisa Uusitalo-Arola kuvaili kirjassaan Uuvuksissa elämän viivaa. Siihen kuuluu vaihtelut, ylä- ja alamäet. Tasainen viiva kuvastaa kuolemaa, vain sykkeen pysähtyessä elämän viivasta tulee tasainen.


Tunteitaan ei koskaan pysty täysin ohittamaan. Me voimme kohdata ne, jolloin toimintamme on tietoista ja tahdonalaista, tai pyrkiä sivuuttamaan ne, jolloin ne joka tapauksessa vaikuttavat, mutta tietoisuutemme ulkopuolella.


Miksi siis yritämme joskus sivuuttaa tunteita? Monesti pelko voi kolkutella taustalla. Pelko sydämen särkymisestä voi ajaa vetäytymään ihmissuhteesta jo ennen kuin suhde on kunnolla edes alkanut. On toki hyvä oppia tunnistamaan petollisen suhteen merkit ja suojella itseään vahingolliselta rakkaudelta. On kuitenkin eri asia toistaa samaa virhettä kuin olla uskaltamatta edes yrittää, samalla sivuuttaen mahdollisuuden johonkin hyvään. Jos elää peläten sydänsuruja, ei voi koskaan rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Tunteiden sivuuttaminen voi olla tiedostomaton puolustusmekanismi. Defenssien on tarkoitus suojella meiltä, mutta joskus niistä voi tulla haitallisia. Jos pitkään kieltää tunteet, voi yhteys niihin katketa kokonaan. Vaatii älykkyyttä kuunnella ja tunnistaa tunteitaan. On älykkyyttä tunnistaa tunteensa, hyväksyä ne ja käsitellä tilanteeseen sopivalla tavalla.


1990-luvun lopulla alettiin puhua käsitteestä tunneäly. Tutkimuksen uranuurtajia ovat amerikkalaiset Peter Salovey ja John Mayer. He kuvasivat tunneälyn pitävän sisällään ”kyvyn havainnoida oikein, arvioida ja ilmaista emootioita; kyvyn tavoittaa ja/tai tuottaa tunteita silloin, kun ne edesauttavat ajattelua; kyvyn ymmärtää emootioita ja emotionaalista tietoa; ja kyvyn säädellä emootioita edistääkseen emotionaalista ja intellektuaalista kasvua”. Tunteiden käsittelyä voidaankin siis pitää älykkyyden osa-alueena, joka viimeistään kumoaa alussa esitetyn väitteen.


Tunteet voivat tuntua pelottavilta, jos niiden antaa hallita. Tunteiden ei saa antaa viedä mukanaan. Tunteiden ja järjen tulisi kulkea käsi kädessä, tehdä yhteistyötä. Järjellä tehtyjen päätöksien pitäisi myös tuntua oikeilta. Tunteet antavat toimintayllykkeitä, mutta viime kädessä teemme aina itse päätökset omasta toiminnastamme. Päätöksenteko voi olla tietoista tai tiedostamatonta. Tunteiden käsittely on kuitenkin onneksi taito, jonka voi oppia ja jossa voi kehittyä.


Tekstin kirjoittamisen tukena käytetty seuraavia teoksia: Lukion Psykologia, Cacciatore, Raisa; Max Karukivi: Mieletön fiilis, Katja Myllyviita: Tunne tunteesi, Liisa Uusitalo-Arola: Uuvuksissa

  • Henna Julkunen

"Meillä on kiire töihin, kiire töissä ja kiire kotiin töistä. Koulussa on kiire, päiväkodissa on kiire, liikenteessä on kiire ja vielä ruokakaupassakin on kiire. Kiireeltä ei pääse pakoon." Thomas Erikson, Idiootit ympärilläni

Kirjoitin viime viikolla joku päivä töissä ruokatauolla näin puhelimen muistioon:

Haluaisin hukata ajan hetkeksi. Unohtaa mikä päivä on. Tahtoisin tilaa ajatuksille. Laskea kierroksia, unohtaa kiireen.

Mulla on kova kiire elää. En malttaisi odottaa, että asiat järjestyisivät itsestään. En malta keskittyä prosessiin. En osaa nauttia hetkestä, elää hetkessä. Elän tulevaisuutta varten, en muista menneisyyttä, enkä edes huomaa nykyhetkeä.

Käyn koko ajan ylikierroksilla. Heräilen öisin, enkä saa uudelleen unta. En osaa pysähtyä. Yritän pysähtyä, mutta tuntuu, ettei siihen ole tarpeeksi aikaa. Kosketan kevyesti jarrua, mutta sitten pelkään tulevani yliajetuksi.

Tuntui kamalalta, kun ei tiennyt, minne oli menossa. Nyt mulla on visio, mutta yritän hätiköidä itseni heti maaliin.

Miten löytää sopiva suhde kiireen ja levon kanssa? Mihin asti kiireisyys on produktiivista ja milloin siitä tulee ylikuormittavaa? Jatkuva ylikierroksilla käyminen kuluttaa voimat loppuun. Loppuunpalamisesta toipuminen taas vie enemmän aikaa kuin, jos olisi ajoissa osannut himmata.


Tuntuu vaikealta antaa itselleen lupa hidastaa tahtia. Osittain halusin pitää välivuoden kerätäkseni voimia jatko-opiskelu-urakkaa varten. Silti mulla on jostain syystä paine, että tän vuoden aikana pitäisi saada aikaan ja saavuttaa hirveästi asioita, ettei koko vuosi menisi hukkaan "norkoillessa". En kuitenkaan koe välttämättä olevani kovin norkoilevaa tyyppiä. Päinvastoin, mulla on aina monta rautaa tulessa. Etten taas haalisi liikaa kaikkea täyttääkseni tyhjyyttä...


Milloin meistä tuli näin kiireisiä? Meillä on elinvuosia enemmän kuin koskaan ennen. Työmäärää on rajoitettu lailla niin, että meille jää myös vapaa-aikaa. Mihin meillä on kiire?

Harrastusmahdollisuuksia on lukematon määrä, joka paikkaan pitäisi ehtiä. Maailma houkuttaa matkoille ja tavaraa pitäisi olla yhtä sun toista. Muiden tekemisiä on helppo seurata somesta, mikä nostaa painetta suorittaa. Koen, että mulla on suht. terve suhde somemaailmaan. Unohdan luonnostaan katsoa puhelinta ja selailusta koen enemmän inspiroituvani kuin ahdistuvani. Me aletaan olla niin tottuneita, että tuo kiiltokuvamaailma on koko ajan käsissämme, että sen vaikutuksien tunnistaminenkin tuntuu hankalalta.


Kiire ei anna aikaa eikä tilaa ajatuksille. Se jarruttaa luovuutta ja uusia ideoita. Kiireen keskellä on helppo hukata perspektiivi ja unohtaa mikä on tärkeää. Pelkään, ettei elämästä jää mitään käteen, jos unohdan pysähtyä.


Miten olla riittävä tässä kaoottisessa ihmisten ja asioiden sekamelskassa, jota kutsumme elämäksi? Voisiko joskus olla okei olla ihan vaan tavallinen?


Haaveilen pienestä aikalisästä. Kun pääsen pian muuttamaan omaan kotiin, olen suunnitellut ottavani pari päivää ihan vaan mulle. Aion laittaa puhelimen kiinni, kirjoittaa, maalata, ajatella ja olla vaan. Haaveilen, että vietän aikaa omassa seurassani tylsistymiseen saakka. xx


  • Henna Julkunen

Olisinko halunnut opiskelemaan? En tiedä, ehkä.


Aloitin lukion kolme vuotta sitten innoissani sen tarjoamasta lisäajasta mietiskelyyn. Mulla ei ollut mitään hajua, mitä mä haluan elämässäni tehdä. Eikä muuten ole vieläkään.


En koskaan ole halunnut opiskella tekniikkaa, mutta sinne suuntaan polut tuntuivat mua vievän. Fyssakemmamatikkapaketilla sinne päin tuntui kaikki ohjaus olevan. Tai lääkikseen, mutta se oli mulle vielä isompi ei. Kaikki kunnioitus alan ammattilaisille, mutta omalta jutulta se ei ole koskaan tuntunut. Selailin Aalto-yliopiston tarjontaa tekniikan puolelta, mutta mikään aloista ei herättänyt sen suurempaa innostusta. Ihan kivoja aloja varmaan joo, mutta aika lattein fiiliksin niistä koitti pähkäillä.


Jossain siinä välissä olin jo hakemassa sisustusarkkitehdiksi, mutta tulin siihen tulokseen, ettei mussa riitä potentiaalia sille alalle. Mitä mä voisin tuoda sille alalle? Miten mä pärjäisin sisustusarkkitehtina? Sulla joko on tai ei ole sitä, mitä ala vaatii. Sinne olisi pitänyt tehdä ennakkotehtävät. Jotain piirrustusjuttuja. Miten mä muka voisin pärjätä sellaisissa? Erottua joukosta ja tulla valituksi... En mitenkään. Tarpeeksi pänttäämällä voisin oppia sisustusalan trendejä ja historiaa, opiskella materiaaleja tai lukea missä järjestyksessä erilaiset työvaiheet tulee suorittaa. Mutta sille alalle ei ollut sellaista koetta.


Sitten sisko heitti uuden pallon käsiini. Miten ois kauppis? Mähän oon pitänyt kielten opiskelusta. Sieltä olisi hyvät mahdollisuudet kansainvälisiinkin työtehtäviin ja kaupallista osaamista tarvitaan kaikilla aloilla. Se olisi monipuolinen ja yleispätevä tutkinto. Ei tarvitsisi sulkea vielä mitään ovia, mutta ainakin pääsisi elämässä eteenpäin ja olisi joku tutkinto. Pelkällä ylioppilastutkinnolla ei nimittäin pitkälle pötkitä.


Innostuin ajatuksesta. Hain kouluun. Tiesin, ettei mun todistuspisteet tule riittämään, joten luin pääsykokeisiin, minkä töiltäni ehdin ja jaksoin. Välillä motivaatio lukemiseen oli ihan nollassa. Olin lueskellut jodelista, miten muilla on takana 500 tuntia, etävalmennuskurssi ja tähtäimenä 700 tuntia täyteen. Miten mä edes voisin kilpailla samassa sarjassa tollaisten kanssa? Tein sen hetkisen parhaani, mutta tiesin, ettei se ole tarpeeksi.


Kyllä mä koko ajan ajattelin, että se on ihme, jos pääsen sisään. Silti harmitti, kun en päässyt. Olisi helpottanut tietää, että elämällä on joku suunta ja pääsee eteenpäin.


Luulen, että välivuosi tekee mulle hyvää. Parhaat ideathan tulee silloin, kun niille on aikaa. Oon koko ajan ollut niin epävarma siitä, mitä haluan, että en tiedä, miten olisin kestänyt opintojen tuomaa painetta. Sitä jaksaa ponnistella, kun tietää, että se vie omaa unelmaa kohti, mutta epävarman on helppo luovuttaa. Siinä ei menetä mitään, jos luopuu jostain, mistä ei alunperinkään tiennyt haluaako sitä. Vuoden päästä uusi yritys. Joko uudestaan kauppikseen tai sitten jotain ihan muuta. Ei tää elämä onneksi vuodessa kaadu suuntaan tai toiseen. Jos pahinta, mitä tästä välivuodesta voi seurata on se, että ehdin tehdä 39 vuotta töitä neljänkymmenen sijaan, niin mä luulen, että siitä selvitään. Mulla on nyt vuosi aikaa unelmoida ja toteuttaa unelmia.

 

©2020 by Henna Julkunen

 
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now