• Henna Julkunen

30.5.2020


Herätyskello soi aamulla yöllä 3.45, kuten jokaisena lauantaina kuluneiden kahden kuukauden aikana. Aamu tuntuu kuin miltä tahansa työpäivältä. Vasta, kun näen ruusuja kantavia ihmisiä juhlavaatteisiin pukeutuneina, muistan mikä päivä on, koulujen päättäjäispäivä, mun valmistumispäivä.


Toinen työntekijä kysyy, onko mulla tänään valmistuneita tuttuja. Naurahdan ja totean, että joo ja itseasiassa mä itse valmistuin tänään. Vaihdetaan muutama sana siitä, että juhlapäivä ei mennyt ihan alkuperäisten suunnitelmien mukaan, mutta eihän tälle tilanteelle voi mitään. Kerron, että ollaan kavereiden kanssa kuitenkin illalla menossa piknikille.

”Joo totta kai, pitäähän sitä jotenkin juhlistaa, skumpat vaan auki!” Ja oivoi mehän otettiin vinkistä vaari ja illalla skumppapullot poksahteli.

Tuntuu kivalta, että joku onnittelee. Kiitän ja jatkan töitä.


Tuun töistä kotiin ja mun perhe on tehnyt ruokaa. Äiti on leiponut kakun. Saan kukkia, kaulaketjun ja kortin, jossa lukee ”Tänään yksi luku päättyy ja seuraava alkaa. Muista seurata unelmiasi ja pysyä omana itsenäsi. Paljon onnea uudelle ylioppilaalle!”. Jos mulla olisi yhtään taipumusta itkeä herkistyessä niin tässä kohtaa viimeistään vollottaisin. Teksti on kuulemma kuin tehty mulle.


Illansuussa levitetään ystävien kanssa viltit nurmikolle. Syödään mansikoita, jutellaan ja nauretaan. Nähdään, kun aurinko katoaa puiden taa.


Me juhlittiin viiden L:n oppilaat ja ne, jotka oli vasta edeltävänä päivänä saaneet tiedon valmistumisestaan, kaikki yhdessä. Lauantaina oli meidän päivä, meidän juhlapäivä. Jokaisella hatun päähänsä saaneella on oikeus ja syytä olla ylpeä ja onnellinen.

Olen onnellinen ihmisistä mun ympärillä, jotka tekivät päivästä erityisen ja ikimuistoisen.

Onnea vielä kaikille valmistuneille <3 xx

  • Henna Julkunen


Eilen sain tämän kesän ensimmäisen kesäillan.


Ajettiin iltapäivällä Veeran kanssa Porvooseen, jossa Roosa odotti jo meitä. Mentiin ottamaan valmistujaiskuvia ja voi kun mä oon innoissani, niistä tuli niiiin hyviä! Porvoo on niin kaunis kaupunki ja sääkin oli meidän puolella.


Kuvien jälkeen mentiin hetkeksi istumaan joenrantaan terassille. Kummasti tiistainakin ne näyttivät vetävän porukkaa puoleensa, huomaa kyllä että terassit on vasta tällä viikolla avattu.


Musta tuntuu ihanan lohdulliselta, että ihmisten arki on palaamassa raiteilleen. Elämä normalisoituu ja läheisiä voi taas tavata. Tuntuu haastavalta pysyä kuitenkin maltillisena ja olla innostumatta liikaa. En tosiaankaan toivo mitään toista korona-aaltoa, joten tilanne vaatii edelleen, että siihen suhtaudutaan vakavasti.



Mun työvuorot vaihtui nyt kesäkuun alusta ja pääsin aikaisista aamuista eroon. Tuntuu luksukselta saada nukkua yhdeksään aamulla, kun kuluneiden kahden kuukauden aikana ehdin tottua heräämään neljän-viiden aikoihin. Samalla myös kesäiltojen elämisestä on tullut mulle mahdollista.


Siinä missä nautin auringonnousuista niin kaipasin auringonlaskuja. Niissä on ihan erilainen tunnelma. Eilen, kun ajettiin Porvoosta kotia kohti, musta tuntui, että Suomen kesän kauneus veti ihan sanattomaksi. Ajettiin auringonlaskun suuntaan ja kaikkialla oli niin vihreää. Ajattelen yleensä pitäväni kaikista vuodenajoista, mutta kyllä kesä on mulle ihan ykkönen.


Jossain kohtaa ehdin jo pelätä, että koko kesä jää tänä vuonna väliin, mutta eilen tuntui siltä, että ihana kesä sai ihanan alkunsa. xx



  • Henna Julkunen

Ystävyys on kuin palapeli. Jotkut palaset loksahtavat paikalleen, toisia ei ole vain tehty sopimaan yhteen. Joskus paloja joutuu kääntelemään, ennen kuin ne saa sopimaan yhteen, mutta yhteen kuulumattomia paloja ei saa kiinni toisiinsa. Voihan ne väkisin runnoa tai vaikka teipata, mutta silloin palapelistä ei tule ehjää. Jokaiselle palalle on paikkansa, se vain pitää löytää. Joskus palaset sopivat paremmin yhteen, kun niiden väliin asettaa toisen palan.


Kaksi huipputyyppiä ei välttämättä tule toimeen keskenään, eikä se silloin välttämättä ole kummankaan vika. Kaikissa meissä on hyvät ja huonot puolemme, se on vaan osa ihmisyyttä. Ystävyydessä onkin kyse siitä, miten hyvin nuo puolet toimivat yhdessä. Ystävät täydentävät toisiaan.


Ihmisyyteen kuuluu halu tulla ymmärretyksi. Toiset tuntuvat ymmärtävän ilman, että asioita tarvitsee edes sanoa ääneen. Toisten kohdalla tuntuu, että itseään joutuu selittelemään. Joku ujo saattaa säikähtää todella ulospäinsuuntautunutta ihmistä. Toisaalta kaksi hiljaistakaan ei välttämättä löydä yhteisymmärrystä tai kaksi tulista persoonaa saattavat yhdessä räjäyttää kaiken.

Anna-Leena Härkönen kirjoitti kolumnissaan Kusipäätutka aika kovia sanoja mun korville kuultavaksi, mutta pointti oli ihan paikallaan.

”Miten sitten pääset eroon kusipäästä? Pane välit poikki. Älä vastaa puhelimeen, kun hän soittaa, äläkä soittopyyntöihin. Siirrä meilit roskakoriin. Kyllä hän ennemmin tai myöhemmin luovuttaa.”


Mä en lähtisi kannustamaan ketään välien katkaisemiseen. Aina voi olla toiselle kiva ja kohtelias, mutta ei kaikissa illanistujaisissa ja kissan ristiäisissä tarvitse rampata, jos seura ei miellytä. Kaupungilla voi tervehtiä ja kuulumiset vaihtaa, mutta sitten jatkaa omaa elämäänsä.


Joskus ystäviä sitoo yhteen jokin ulkoinen tekijä: koulu tai työpaikka, yhteiset ystävät tai harrastus… On luonnollisen tuntuista, että tuon yhdistävän tekijän kadotessa ystävätkin voivat etääntyä toisistaan. Joskus se on voinut olla ystävyyden ainoa liima. Se ei silti muuta sitä, etteikö ystävyyssuhteella olisi ollut elämän kannalta suurta merkitystä.

Kaikkien ystävien ei ole tarkoituskaan kulkea matkassa läpi koko elämän. On itsekunnioitusta päästää irti ihmisistä, joiden lähellä ei ole hyvä olla. Vaatii hyvää tuntoa ja luottoa itseensä tunnistaa, millaisia ihmisiä haluaa ympärilleen.


Joskus sitä tulee velottua syyllisyyden tuskissa ja velvollisuuden tunnossa ja yrittää väkisin korjata välejä. Entä, jos vika olikin minussa? Mulle on sanottu, että työnnän ihmisiä pois, oon kuulemma huono avautumaan ja porukassa liian hiljainen. En kuulemma välitä tai ainakaan osaa osoittaa sitä. Mulla on paljon kehitettävää itsessäni, mutta ehkä siihen kuuluu osittain myös päästää irti syyllisyyden tunteesta. Vastuu ystävyydestä kuuluu molemmille osapuolille, eikä velvollisuutta voi sysätä pelkästään toisen harteille. Mä en voi vaatia toista antamaan sellaista, mitä en ole valmis antamaan takaisin. Toisaalta joskus, vaikka antaisin kaikkeni, sekään ei riitä.

Voin koko sydämestä vannoa, että jokainen mun elämän ystävistä on ollut mulle korvaamaton. Kannan yhteisiä muistoja mukanani. Toisinaan palaan niihin. Vanhat vitsit hymyilyttää vieläkin ja maailmaa parantaneilla keskusteluilla on ollut päänkääntävä vaikutus. Jokainen tapaamani ihminen on tuonut mun elämään jotain lisää. Kiitos siitä, ilman teitä mun elämä olisi ollut ja olisi aika tyhjää… <3 xx


 

©2020 by Henna Julkunen

 
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now