• Henna Julkunen

Ystävyys on kuin palapeli. Jotkut palaset loksahtavat paikalleen, toisia ei ole vain tehty sopimaan yhteen. Joskus paloja joutuu kääntelemään, ennen kuin ne saa sopimaan yhteen, mutta yhteen kuulumattomia paloja ei saa kiinni toisiinsa. Voihan ne väkisin runnoa tai vaikka teipata, mutta silloin palapelistä ei tule ehjää. Jokaiselle palalle on paikkansa, se vain pitää löytää. Joskus palaset sopivat paremmin yhteen, kun niiden väliin asettaa toisen palan.


Kaksi huipputyyppiä ei välttämättä tule toimeen keskenään, eikä se silloin välttämättä ole kummankaan vika. Kaikissa meissä on hyvät ja huonot puolemme, se on vaan osa ihmisyyttä. Ystävyydessä onkin kyse siitä, miten hyvin nuo puolet toimivat yhdessä. Ystävät täydentävät toisiaan.


Ihmisyyteen kuuluu halu tulla ymmärretyksi. Toiset tuntuvat ymmärtävän ilman, että asioita tarvitsee edes sanoa ääneen. Toisten kohdalla tuntuu, että itseään joutuu selittelemään. Joku ujo saattaa säikähtää todella ulospäinsuuntautunutta ihmistä. Toisaalta kaksi hiljaistakaan ei välttämättä löydä yhteisymmärrystä tai kaksi tulista persoonaa saattavat yhdessä räjäyttää kaiken.

Anna-Leena Härkönen kirjoitti kolumnissaan Kusipäätutka aika kovia sanoja mun korville kuultavaksi, mutta pointti oli ihan paikallaan.

”Miten sitten pääset eroon kusipäästä? Pane välit poikki. Älä vastaa puhelimeen, kun hän soittaa, äläkä soittopyyntöihin. Siirrä meilit roskakoriin. Kyllä hän ennemmin tai myöhemmin luovuttaa.”


Mä en lähtisi kannustamaan ketään välien katkaisemiseen. Aina voi olla toiselle kiva ja kohtelias, mutta ei kaikissa illanistujaisissa ja kissan ristiäisissä tarvitse rampata, jos seura ei miellytä. Kaupungilla voi tervehtiä ja kuulumiset vaihtaa, mutta sitten jatkaa omaa elämäänsä.


Joskus ystäviä sitoo yhteen jokin ulkoinen tekijä: koulu tai työpaikka, yhteiset ystävät tai harrastus… On luonnollisen tuntuista, että tuon yhdistävän tekijän kadotessa ystävätkin voivat etääntyä toisistaan. Joskus se on voinut olla ystävyyden ainoa liima. Se ei silti muuta sitä, etteikö ystävyyssuhteella olisi ollut elämän kannalta suurta merkitystä.

Kaikkien ystävien ei ole tarkoituskaan kulkea matkassa läpi koko elämän. On itsekunnioitusta päästää irti ihmisistä, joiden lähellä ei ole hyvä olla. Vaatii hyvää tuntoa ja luottoa itseensä tunnistaa, millaisia ihmisiä haluaa ympärilleen.


Joskus sitä tulee velottua syyllisyyden tuskissa ja velvollisuuden tunnossa ja yrittää väkisin korjata välejä. Entä, jos vika olikin minussa? Mulle on sanottu, että työnnän ihmisiä pois, oon kuulemma huono avautumaan ja porukassa liian hiljainen. En kuulemma välitä tai ainakaan osaa osoittaa sitä. Mulla on paljon kehitettävää itsessäni, mutta ehkä siihen kuuluu osittain myös päästää irti syyllisyyden tunteesta. Vastuu ystävyydestä kuuluu molemmille osapuolille, eikä velvollisuutta voi sysätä pelkästään toisen harteille. Mä en voi vaatia toista antamaan sellaista, mitä en ole valmis antamaan takaisin. Toisaalta joskus, vaikka antaisin kaikkeni, sekään ei riitä.

Voin koko sydämestä vannoa, että jokainen mun elämän ystävistä on ollut mulle korvaamaton. Kannan yhteisiä muistoja mukanani. Toisinaan palaan niihin. Vanhat vitsit hymyilyttää vieläkin ja maailmaa parantaneilla keskusteluilla on ollut päänkääntävä vaikutus. Jokainen tapaamani ihminen on tuonut mun elämään jotain lisää. Kiitos siitä, ilman teitä mun elämä olisi ollut ja olisi aika tyhjää… <3 xx


  • Henna Julkunen

Mulla on tuhat ja yksi asiaa mielen päällä ja haluaisin kirjoittaa niistä jokaisesta. Valitsen yhden aiheen, kirjoitan muutaman lauseen ja sitten mieleen tulee joku hyvä ajatus liittyen johonkin ihan toiseen aiheeseen. Mieluummin näin päin, että ideoita on enemmän kuin aikaa kirjoittaa kuin se, että olisi aikaa ja tahtoa kirjoittaa, mutta joku blokki päällä ja päässä löisi tyhjää.


Oon kohta kaksi kuukautta tehnyt kuusipäiväistä työviikkoa ja samaan aikaan paine lukea pääsykokeisiin on ollut melko kova. Alkuun otin lukemisen (ehkä vähän liiankin) rennosti, mutta nyt loppua kohden stressitasot on kieltämättä nousseet ja oon antanut opiskelulle enemmän aikaa ja energiaa. Se on ollut tietenkin pois kaikesta muusta, mitä oon halunnut tehdä. Kavereiden näkeminen on nyt muutenkin ollut aika rajoittunutta, mutta myös liikkuminen on jäänyt melkein kokonaan, samoin kirjoittaminen ja se maalaaminenkin, josta vasta kehuin innostuneeni. Varmaan ainoa asia, josta en ole karsinut on ollut uni, koska muuten mun kulkeminen varmaan tyssäisi kokonaan. Ajatus siitä, että parin viikon rutistuksen jälkeen aikaa vapautuu taas kaikkeen muuhun, on lohduttava.


Tänään ehdin vähän jo stressata mun kuukauden päästä alkavaa kesälomaa. Mulle oli tietämättäni kertynyt muutama lomapäivä, mutta mitä ihmettä mä niillä, kun eihän kukaan kaveri lomaile samaan aikaan, eikä reissuunkaan oikein pääse. Kaipaan lomaa, mutta kiire sopii mulle. Musta tuntuu kivalta, kun on selkeä eteenpäinpyrkimys ja tavoitteita, joiden eteen tehdä töitä. Rutiineja, jotka saavat arjen rullaamaan. Mitä sitten, kun nuo rutiinit lakkaavatkin yhtäkkiä pyörimästä? Tulee varmaan tosi aikaansaamaton fiilis, mutta ehkä se on vähän loman ideakin. Pysähtyä, olla saamatta asioita aikaseksi, rentoutua ja rauhoittua, kerätä voimia. Välillä pitää nollata, ettei ala käydä liikaa ylikierroksilla. Ilman hengähdystaukoa, olisin syksyyn mennessä varmaan niin lukossa, että ajatukset lakkaisivat oikeasti kokonaan kulkemasta. xx

  • Henna Julkunen

"Work hard in silence. Let success be your noise."

"Make more moves and less announcements."


Tämän kaltaiset quotet kannustavat olemaan ihan hissukseen omista haaveistaan. Mutta, jos edes sä et itse pidä meteliä sun unelmista, niin ei silloin kukaan mukaan. Miten kukaan voisi auttaa sua tai tarjota sulle uskomattomia mahdollisuuksia, jos ei tietäisi sun olevan avoin niille?


Ajatus kirjoittaa tästä aiheesta syntyi, kun hiljattain tein postauksen mun unelmista. Muistin, että Roosa Rahkonen myös kirjoitti joskus blogissaan Shades of Scandi tästä aiheesta. Etsin vanhan postauksen käsiini ja voin lämpimästi suositella tekstin lukemista muillekin. Postauksessa hän kirjoittaa käänteen tehneestä tekijästä, joka on vienyt häntä kohti unelmiaan "salamavauhtia", kuten hän itse kuvailee.



Mä en usko, että unelmat voivat ikinä toteutua, jos ei edes itse usko niihin. Niihin pitää uskoa ja niitä kohti pitää tehdä töitä. Ja se, että niistä ei puhu ääneen kertoo nimenomaan siitä, ettei itse usko niihin. Musta uskallus unelmoida kielii kunnianhimosta.


Miksi unelmista ääneen puhuminen sitten tuntuu pelottavalta? Mulla ainakin on jäätävä pelko epäonnistumisesta. Mua hävettää kertoa mun unelmista. Mitä, jos ihmiset ajattelee kuullessaan mun unelmista, ettei mulla todellakaan riitä potentiaalia niiden saavuttamiseen? Tai entä, jos joku joskus vuoden päästä muistaa, kuinka nyt kerroin haaveilevani yhdestä sun toisesta jutusta ja tajuaa, etten ole saavuttanut yhtäkään niistä? No huhhuh, ompa noloa. Epäonnistumiset kuuluu elämään ja toisaalta unelmat voivat myös muuttua. En mä tiedä haaveilenko mä viiden tai kymmenen vuoden päästä samoista jutuista kuin nyt, mun mieli saattaa olla jo syksyllä aivan toisenlainen.



Oon ollut aiemmin tosi arka unelmoimaan. Jossain matkan varrella oon kuitenkin onnistunut haalimaan ympärilleni sellaisia ihmisiä, joilla on ollut sellaista rohkeutta, joka multa on puuttunut. Ihmisiä, jotka ovat nähneet maailman avoimena ja kaiken mahdollisena. Musta siinä, että tietää mitä haluaa, ja uskaltaa mennä sitä kohti, on jotain äärimmäisen ihailtavaa. Oon kiitollinen jokaikisestä ihmisestä mun ympärillä, jotka ovat luoneet muhun rohkeutta uskoa unelmiin.


Unelmista ääneen puhuminen kertoo itsevarmuudesta ja uskosta omiin kykyihin. Toisaalta aina ei voi olla varma. Joskus pitää hypätä syvään päätyyn ja ottaa epäonnistumisen riski.


Kun unelmistaan puhuu ääneen, voi myös saada ihan konkreettista apua niiden toteuttamiseen. Roosa kirjoitti omista kokemuksistaan tähän liittyen ja mulla on itsellä myös tapahtunut vastaavalla tavalla. En olisi varmaan ikinä uskaltanut aloittaa yleisurheilua, jos en olisi kertonut siitä ystävälleni idean synnyttyä. Yleisurheilusta tuli yksi parhaista asioista mun elämässä harrastusvuosien aikana. Onneksi uskalsin avata suuni.



Musta siinä ei ole mitään järkeä, että vaikenee, koska pelkää tulevansa naurunalaiseksi. Jos tulee, niin se kertoo vain siitä, ettei toisella osapuolella muutenkaan ole järin kovaa luottoa sun kykyihin. Myöskään siinä ei ole musta järkeä, että pelkää toisen vievän sun idean. Totta kai bisnesasioissa täytyy varmaan pitää jonkinverran salaperäisyyttä yllä, mutta kertomalla kavereille omista ideoista voi syntyä uusia superideoita tai saada korvaamatonta kannustusta ja tukea. Pitämällä meteliä sä saatat jopa löytää etsimäsi liikekumppanin lähipiiristä tai kuten mulla on käynyt, oon ymmärtänyt, että mun lähipiirissä on yhtä seikkailunnälkäisiä ihmisiä, joiden kanssa vielä joku päivä valloitetaan maailma. ;) Oon haaveillut reppureissaamisesta, mutta yksin lähteminen on jännittänyt. Nyt oon jo useemman kaverin kanssa suunnitellut reilireissua heti, kun maailmantilanne sen vain taas sallii.


Mun vastaus otsikon kysymykseen on siis, että saa ja pitääkin!


"Doubt kills more dreams than failure ever will." xx



 

©2020 by Henna Julkunen

 
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now