• Henna Julkunen

Updated: Jun 7, 2020


Oon löytänyt oman rutiinin töiden ja pääsykoelukemisen ympärille. Siinä, missä rutiini tuo lohtua, on se tehnyt elämästä aika tasaista. On aika tyhjä olo koko ajan. Mikään ei tunnu oikein miltään.


Tahtoisin kovasti täyttää tuon tyhjiön koko tunteiden kirjolla, niin hyvillä kuin huonoillakin. Tuntea olevani elossa. Tahtoisin rakastaa ja välittää, ikävöidä, itkeä vähän. Olla onnellinen, tuntea intohimoa ja innostua. Innostua aivan kuten olen joskus innostunut urheilusta, musiikista, maalaamisesta, valokuvaamisesta, inspiroivista ihmisistä ympärillä... Tuntea sen kutkuttavan tunteen vatsan pohjassa juuri, ennen kuin lentokoneen pyörät irtoavat maasta, hengen salpautuvan nähdessä jotain kaunista tai sydämen sykkeen kiihtyvän jännityksestä.


Haluaisin viettää aikaa rakkaiden ystävien kanssa. Nauraa kippuralla, vedet silmissä niin, että on vaikea saada happea. Kuivata kyyneleet toisen olkapäätä vasten. Istua yhdessä ihmettelemään maailman menoa. Haluaisin halata ystäviäni. Kuulla heidän tämän hetkiset ilot ja surut. Palata yhteisiin muistoihin. Kertoa, miten kovasti välitän.


Toisaalta houkuttaisi päästä tutustumaan uusiin ihmisiin tai oppia tuntemaan tuttuja paremmin. Uteliaana kuulla heidän tarinansa ja tuntea, miten se koskettaa. Kuvitella, miten paljon tunnetta ja muistoja kertomuksen taakse kätkeytyy. Ymmärtää jälleen kerran, miten yksilöllisellä tavalla katsomme maailmaa. Jokainen peilaa ympärillään olevia asioita omiin kokemuksiin. Kukaan ei menetä uskoaan tai luottamustaan ihmisiin itsestään. Sen taustalle piiloutuu aina jokin tarina. Raskaat kokemukset tekevät meistä vahvoja ja kovan luonteen takana on herkkä sielu.


En halua antaa tasaisuuden turruttaa. Haluaisin elää seikkailun. Toivon, että mulle tarjoutuu elämässä jännittäviä mahdollisuuksia ja kohdatessa en pelkäisi tarttua niihin. Haluaisin luottaa tarpeeksi itseeni uskaaltakseni elää täyttä elämää, täysillä ja arvostaa itseäni tarpeeksi uskoakseni minulla olevan oikeus siihen. xx

  • Henna Julkunen

Updated: May 4, 2020


Ihmiset nauttivat ulkoilmasta ja kevätkeleistä luonnossa. Uudenmaan rajojen sulkeminen ja julkisten paikkojen välttäminen on saanut avaamaan silmät kotiseudun ympäristölle.


Olen nähnyt kuvia, joissa ihmiset käyttävät kaduilla hengityssuojaimia, mutta olen aina mielikuvissa yhdistänyt ne maihin ja suurkaupunkeihin, joissa on paljon ilmansaasteita. En olisi ikinä osannut odottaa näkeväni niitä omassa pienessä kotikapungissa.


Ruokakaupassa myyjän ja asiakkaan välille on kassalle pystytetty seinä. Vaihtorahoja ja kuitteja ei ojenettakaan asiakkaalle enää käteen, mitä tapaa on tottunut kummeksumaan ulkomailla. Lattiaan on liimattu tarroja, jotka ohjaavat asiakkaita pitämään metrin välin jonossa. Kuulutuksilla muistutetaan asiakkaita suojaamaan suutaan yskiessä ja pitämään väliä jonossa. Asiakkaat käyttävät hengityssuojaimia tai kumihanskoja. Toiset tekevät ostoksia huivi kasvojen edessä ja ulkokäsineet kädessä.


Tilanne on vaatinut siivouksen tehostamista. Kaikkia kosketuspintoja - hissien nappeja, liukuportaiden kaiteita, ovien, kärryjen ja korien kahvoja - pyyhitään aiempaa useammin. Siinä, missä joitakin kohteita on suljettu, eikä siivousta tarvita lainkaan, niissä, mitkä ovat vielä auki siivotaan entistä enemmän...


Osa ihmisistä katsoo kauhistuneena jokaista vastaantulijaa, kuin me ihmiset olisimme aiempaa suurempi uhka toisillemme. Ja niinhän tavallaan onkin. Toiset pysähtyvät kiittelemään ja sanovat tekemääni työtä tärkeäksi. Tilanne on herättänyt ihmisissä myös aiempaa enemmän kysymyksiä liittyen työhöni. Kysymykset liittyvät käyttämiini pesuaineisiin ja siihen, miten ja kuinka usein paikkoja puhdistetaan.

Samaan aikaan tuntuu, että koko maailma on seis, mutta ruokakaupan sisällä meno ei tunnu hidastuneen lainkaan. Ehkä ihmiset tekee ostoksia pienemmällä kokoonpanolla, kauppareissulle ei lähdetä koko perheen voimin. Osa varautuu täyttämään tarpeita pidemmäksi aikaa, ehkä kaupassa käyntien väliä on hieman pidennetty. Ihmiset ostavat täysiä kärryllisiä tavaraa sen sijaan, että hakisivat joka päivä vähän lisää. Silti ihmisiä, elämää ja vilinää riittää. 


On hyvä, että tilanteeseen reagoidaan ja se otetaan vakavasti, mutta malttamattomana odotan jo, että kaikki palaisi normaaliksi. Nyt pitää vain yrittää kerätä kaikki kärsivällisyyden rippeet. Tämä on ollut hyvä muistutus, ettei mitään pidä ikinä ottaa itsestäänselvyytenä. xx

4 views0 comments
  • Henna Julkunen

Updated: May 4, 2020


Pienenä tykkäsin kirjoittaa tarinoita. Sain siihen kotoa paljon tukea ja kannustusta. Mun vanhemmat luki mun tarinoita, kun niitä innokkaana esittelin, kehuivat luettuaan ja äiti sanoi monta kertaa, että musta voisi tulla toimittaja. Jossain kohtaa innostuin päiväkirjaan omien ajatusten raapustelusta. Esseetehtävät eivät ole ikinä tuntuneet pakkopullalta (paitsi, jos on on ollut tosi tylsä aihe). Kirjoittaessa mun omat ajatukset alkavat tuntua selkeämmiltä, tuntuu helpottavalta purkaa niitä. Kirjoittaminen on mulle kuin selvittäisi solmuun mennyttä lankaa. Vaikkei lopputuloksena syntyisikään siistiä kerää, siinä on silti edes vähän  vähemmän solmuja.


En oikein tiedä miksi edes halusin tehdä blogin. Se tuntui jotenkin luonnolliselta mulle. Tykkään kirjoittaa, haluaisin oppia valokuvaamaan ja olen pikkutytöstä asti lukenut muiden blogeja. Päiväkirjan ohella tämäkin on mulle vaan yksi tapa purkaa ja jäsennellä ajatuksia.


Mua ei kiinnosta kirjoittaa väkipakolla, jos ei ole mitään sanottavaa. Haluan kirjottaa aiheista, jotka koskettavat mua, mietityttävät, herättävät tunteita tai ovat jollain tapaa lähellä sydäntä. Syy siihen, miksi kuitenkin haluan kirjoittaa blogia yksityisen päiväkirjan lisäksi lienee kuitenkin se, että tuntuu virkistävältä kirjoittaa jostain mihin on laittanut vähän enemmän ajatusta. Päiväkirjoja kirjotan siinä hetkessä, kun tekee mieli purkaa tunteita, sen enempää miettimättä vuodatan ajatukset paperille.

Vanhoja päiväkirjoja en pysty jälkikäteen oikeastaan lukemaan, mutta vanhoihin Instagram-päivityksiin liittyy mulla muistoja ja samalla tavalla toivoisin tästäkin kehkeytyvän jonkinnäköinen oma muistojen kirja. Pidän tekstejä julkisena, sillä mun salainen haave on joskus pystyä kirjoittamaan jotain, joka herättäisi lukijassaan joitain tunteita tai onnistuisi synnyttämään keskustelua. xx

2 views0 comments
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now