• Henna Julkunen

Kiire suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme

"Meillä on kiire töihin, kiire töissä ja kiire kotiin töistä. Koulussa on kiire, päiväkodissa on kiire, liikenteessä on kiire ja vielä ruokakaupassakin on kiire. Kiireeltä ei pääse pakoon." Thomas Erikson, Idiootit ympärilläni

Kirjoitin viime viikolla joku päivä töissä ruokatauolla näin puhelimen muistioon:

Haluaisin hukata ajan hetkeksi. Unohtaa mikä päivä on. Tahtoisin tilaa ajatuksille. Laskea kierroksia, unohtaa kiireen.

Mulla on kova kiire elää. En malttaisi odottaa, että asiat järjestyisivät itsestään. En malta keskittyä prosessiin. En osaa nauttia hetkestä, elää hetkessä. Elän tulevaisuutta varten, en muista menneisyyttä, enkä edes huomaa nykyhetkeä.

Käyn koko ajan ylikierroksilla. Heräilen öisin, enkä saa uudelleen unta. En osaa pysähtyä. Yritän pysähtyä, mutta tuntuu, ettei siihen ole tarpeeksi aikaa. Kosketan kevyesti jarrua, mutta sitten pelkään tulevani yliajetuksi.

Tuntui kamalalta, kun ei tiennyt, minne oli menossa. Nyt mulla on visio, mutta yritän hätiköidä itseni heti maaliin.

Miten löytää sopiva suhde kiireen ja levon kanssa? Mihin asti kiireisyys on produktiivista ja milloin siitä tulee ylikuormittavaa? Jatkuva ylikierroksilla käyminen kuluttaa voimat loppuun. Loppuunpalamisesta toipuminen taas vie enemmän aikaa kuin, jos olisi ajoissa osannut himmata.


Tuntuu vaikealta antaa itselleen lupa hidastaa tahtia. Osittain halusin pitää välivuoden kerätäkseni voimia jatko-opiskelu-urakkaa varten. Silti mulla on jostain syystä paine, että tän vuoden aikana pitäisi saada aikaan ja saavuttaa hirveästi asioita, ettei koko vuosi menisi hukkaan "norkoillessa". En kuitenkaan koe välttämättä olevani kovin norkoilevaa tyyppiä. Päinvastoin, mulla on aina monta rautaa tulessa. Etten taas haalisi liikaa kaikkea täyttääkseni tyhjyyttä...


Milloin meistä tuli näin kiireisiä? Meillä on elinvuosia enemmän kuin koskaan ennen. Työmäärää on rajoitettu lailla niin, että meille jää myös vapaa-aikaa. Mihin meillä on kiire?

Harrastusmahdollisuuksia on lukematon määrä, joka paikkaan pitäisi ehtiä. Maailma houkuttaa matkoille ja tavaraa pitäisi olla yhtä sun toista. Muiden tekemisiä on helppo seurata somesta, mikä nostaa painetta suorittaa. Koen, että mulla on suht. terve suhde somemaailmaan. Unohdan luonnostaan katsoa puhelinta ja selailusta koen enemmän inspiroituvani kuin ahdistuvani. Me aletaan olla niin tottuneita, että tuo kiiltokuvamaailma on koko ajan käsissämme, että sen vaikutuksien tunnistaminenkin tuntuu hankalalta.


Kiire ei anna aikaa eikä tilaa ajatuksille. Se jarruttaa luovuutta ja uusia ideoita. Kiireen keskellä on helppo hukata perspektiivi ja unohtaa mikä on tärkeää. Pelkään, ettei elämästä jää mitään käteen, jos unohdan pysähtyä.


Miten olla riittävä tässä kaoottisessa ihmisten ja asioiden sekamelskassa, jota kutsumme elämäksi? Voisiko joskus olla okei olla ihan vaan tavallinen?


Haaveilen pienestä aikalisästä. Kun pääsen pian muuttamaan omaan kotiin, olen suunnitellut ottavani pari päivää ihan vaan mulle. Aion laittaa puhelimen kiinni, kirjoittaa, maalata, ajatella ja olla vaan. Haaveilen, että vietän aikaa omassa seurassani tylsistymiseen saakka. xx


This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now