• Henna Julkunen

Mä en mene opiskelemaan syksyllä


Olisinko halunnut opiskelemaan? En tiedä, ehkä.


Aloitin lukion kolme vuotta sitten innoissani sen tarjoamasta lisäajasta mietiskelyyn. Mulla ei ollut mitään hajua, mitä mä haluan elämässäni tehdä. Eikä muuten ole vieläkään.


En koskaan ole halunnut opiskella tekniikkaa, mutta sinne suuntaan polut tuntuivat mua vievän. Fyssakemmamatikkapaketilla sinne päin tuntui kaikki ohjaus olevan. Tai lääkikseen, mutta se oli mulle vielä isompi ei. Kaikki kunnioitus alan ammattilaisille, mutta omalta jutulta se ei ole koskaan tuntunut. Selailin Aalto-yliopiston tarjontaa tekniikan puolelta, mutta mikään aloista ei herättänyt sen suurempaa innostusta. Ihan kivoja aloja varmaan joo, mutta aika lattein fiiliksin niistä koitti pähkäillä.


Jossain siinä välissä olin jo hakemassa sisustusarkkitehdiksi, mutta tulin siihen tulokseen, ettei mussa riitä potentiaalia sille alalle. Mitä mä voisin tuoda sille alalle? Miten mä pärjäisin sisustusarkkitehtina? Sulla joko on tai ei ole sitä, mitä ala vaatii. Sinne olisi pitänyt tehdä ennakkotehtävät. Jotain piirrustusjuttuja. Miten mä muka voisin pärjätä sellaisissa? Erottua joukosta ja tulla valituksi... En mitenkään. Tarpeeksi pänttäämällä voisin oppia sisustusalan trendejä ja historiaa, opiskella materiaaleja tai lukea missä järjestyksessä erilaiset työvaiheet tulee suorittaa. Mutta sille alalle ei ollut sellaista koetta.


Sitten sisko heitti uuden pallon käsiini. Miten ois kauppis? Mähän oon pitänyt kielten opiskelusta. Sieltä olisi hyvät mahdollisuudet kansainvälisiinkin työtehtäviin ja kaupallista osaamista tarvitaan kaikilla aloilla. Se olisi monipuolinen ja yleispätevä tutkinto. Ei tarvitsisi sulkea vielä mitään ovia, mutta ainakin pääsisi elämässä eteenpäin ja olisi joku tutkinto. Pelkällä ylioppilastutkinnolla ei nimittäin pitkälle pötkitä.


Innostuin ajatuksesta. Hain kouluun. Tiesin, ettei mun todistuspisteet tule riittämään, joten luin pääsykokeisiin, minkä töiltäni ehdin ja jaksoin. Välillä motivaatio lukemiseen oli ihan nollassa. Olin lueskellut jodelista, miten muilla on takana 500 tuntia, etävalmennuskurssi ja tähtäimenä 700 tuntia täyteen. Miten mä edes voisin kilpailla samassa sarjassa tollaisten kanssa? Tein sen hetkisen parhaani, mutta tiesin, ettei se ole tarpeeksi.


Kyllä mä koko ajan ajattelin, että se on ihme, jos pääsen sisään. Silti harmitti, kun en päässyt. Olisi helpottanut tietää, että elämällä on joku suunta ja pääsee eteenpäin.


Luulen, että välivuosi tekee mulle hyvää. Parhaat ideathan tulee silloin, kun niille on aikaa. Oon koko ajan ollut niin epävarma siitä, mitä haluan, että en tiedä, miten olisin kestänyt opintojen tuomaa painetta. Sitä jaksaa ponnistella, kun tietää, että se vie omaa unelmaa kohti, mutta epävarman on helppo luovuttaa. Siinä ei menetä mitään, jos luopuu jostain, mistä ei alunperinkään tiennyt haluaako sitä. Vuoden päästä uusi yritys. Joko uudestaan kauppikseen tai sitten jotain ihan muuta. Ei tää elämä onneksi vuodessa kaadu suuntaan tai toiseen. Jos pahinta, mitä tästä välivuodesta voi seurata on se, että ehdin tehdä 39 vuotta töitä neljänkymmenen sijaan, niin mä luulen, että siitä selvitään. Mulla on nyt vuosi aikaa unelmoida ja toteuttaa unelmia.

48 views
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now