• Henna Julkunen

Ystävyys on yhteensopivuutta


Ystävyys on kuin palapeli. Jotkut palaset loksahtavat paikalleen, toisia ei ole vain tehty sopimaan yhteen. Joskus paloja joutuu kääntelemään, ennen kuin ne saa sopimaan yhteen, mutta yhteen kuulumattomia paloja ei saa kiinni toisiinsa. Voihan ne väkisin runnoa tai vaikka teipata, mutta silloin palapelistä ei tule ehjää. Jokaiselle palalle on paikkansa, se vain pitää löytää. Joskus palaset sopivat paremmin yhteen, kun niiden väliin asettaa toisen palan.


Kaksi huipputyyppiä ei välttämättä tule toimeen keskenään, eikä se silloin välttämättä ole kummankaan vika. Kaikissa meissä on hyvät ja huonot puolemme, se on vaan osa ihmisyyttä. Ystävyydessä onkin kyse siitä, miten hyvin nuo puolet toimivat yhdessä. Ystävät täydentävät toisiaan.


Ihmisyyteen kuuluu halu tulla ymmärretyksi. Toiset tuntuvat ymmärtävän ilman, että asioita tarvitsee edes sanoa ääneen. Toisten kohdalla tuntuu, että itseään joutuu selittelemään. Joku ujo saattaa säikähtää todella ulospäinsuuntautunutta ihmistä. Toisaalta kaksi hiljaistakaan ei välttämättä löydä yhteisymmärrystä tai kaksi tulista persoonaa saattavat yhdessä räjäyttää kaiken.

Anna-Leena Härkönen kirjoitti kolumnissaan Kusipäätutka aika kovia sanoja mun korville kuultavaksi, mutta pointti oli ihan paikallaan.

”Miten sitten pääset eroon kusipäästä? Pane välit poikki. Älä vastaa puhelimeen, kun hän soittaa, äläkä soittopyyntöihin. Siirrä meilit roskakoriin. Kyllä hän ennemmin tai myöhemmin luovuttaa.”


Mä en lähtisi kannustamaan ketään välien katkaisemiseen. Aina voi olla toiselle kiva ja kohtelias, mutta ei kaikissa illanistujaisissa ja kissan ristiäisissä tarvitse rampata, jos seura ei miellytä. Kaupungilla voi tervehtiä ja kuulumiset vaihtaa, mutta sitten jatkaa omaa elämäänsä.


Joskus ystäviä sitoo yhteen jokin ulkoinen tekijä: koulu tai työpaikka, yhteiset ystävät tai harrastus… On luonnollisen tuntuista, että tuon yhdistävän tekijän kadotessa ystävätkin voivat etääntyä toisistaan. Joskus se on voinut olla ystävyyden ainoa liima. Se ei silti muuta sitä, etteikö ystävyyssuhteella olisi ollut elämän kannalta suurta merkitystä.

Kaikkien ystävien ei ole tarkoituskaan kulkea matkassa läpi koko elämän. On itsekunnioitusta päästää irti ihmisistä, joiden lähellä ei ole hyvä olla. Vaatii hyvää tuntoa ja luottoa itseensä tunnistaa, millaisia ihmisiä haluaa ympärilleen.


Joskus sitä tulee velottua syyllisyyden tuskissa ja velvollisuuden tunnossa ja yrittää väkisin korjata välejä. Entä, jos vika olikin minussa? Mulle on sanottu, että työnnän ihmisiä pois, oon kuulemma huono avautumaan ja porukassa liian hiljainen. En kuulemma välitä tai ainakaan osaa osoittaa sitä. Mulla on paljon kehitettävää itsessäni, mutta ehkä siihen kuuluu osittain myös päästää irti syyllisyyden tunteesta. Vastuu ystävyydestä kuuluu molemmille osapuolille, eikä velvollisuutta voi sysätä pelkästään toisen harteille. Mä en voi vaatia toista antamaan sellaista, mitä en ole valmis antamaan takaisin. Toisaalta joskus, vaikka antaisin kaikkeni, sekään ei riitä.

Voin koko sydämestä vannoa, että jokainen mun elämän ystävistä on ollut mulle korvaamaton. Kannan yhteisiä muistoja mukanani. Toisinaan palaan niihin. Vanhat vitsit hymyilyttää vieläkin ja maailmaa parantaneilla keskusteluilla on ollut päänkääntävä vaikutus. Jokainen tapaamani ihminen on tuonut mun elämään jotain lisää. Kiitos siitä, ilman teitä mun elämä olisi ollut ja olisi aika tyhjää… <3 xx


0 views
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now